[Päivitys 31.4.2007.
Simo Laakkonen ja Timo Vuorisalo ovat nyttemmin toimittaneet aiheesta
yli 700-sivuisen artikkelikokoelman, joka julkaistiin 25.5.2007. Sitä saa
kirjakaupoista.
Tämä sivu sisältää vain erään ympäristöpolitiikan sivuaineopiskelijan luentopäiväkirjan vuodelta 2004, mutta olkoon nyt täällä nähtävillä kun on tähänkin asti ollut.]
Luennot
Tässä luentopäiväkirjassa käsitellään kronologisessa järjestyksessä yksitoista luentosarjan kahdestatoista luennosta referoiden ja kommentoiden sekä sisältöä että esitystä.
Kurssi, jonka kaltaista ei aiemmin ole järjestetty, keräsi jonkun verran odotuksia ainakin omalta osaltani. Luentopäiväkirjan loppuun päästyään lukija varmaankin huomaa, että kurssi vastasi odotuksia erinomaisesti.
Luentopäiväkirja on luettavissa myös osoitteessa http://www.iki.fi/jhuhta/sodan_ekologia_luennot.html [tämä sivu].
Jussi Raumolin
Kun kaikki tuoretta kurssia aloittavat innokkaat opiskelijat olivat vihdoin mahdutetut pieneen tilaan, Jussi Raumolin valaisi aiheen monitieteisyydestä. Aiheen esitys osoittautui niin monitahoiseksi, että ainakin itse hukkasin punaisen langan. Luennoitsija pohti sodan historiaa, sotaan liittyvien sanojen ja käsitteiden etymologiaa ja myös näiden yhteyttä.
Vietnamin tapausta Raumolin käsitteli hieman pidempään. Jo ranskalaiset kävivät siellä siirtomaaherroina dissymmetristä sotaa, mutta amerikkalaisten tapaus jäi historiaan klassisena modernin, ekologisen sodankäynnin merkkipaaluna, jossa uutta oli niin laaja ja systemaattinen vihollisen luonnon tuhoaminen, joka on vieläpä jälkeenpäin dokumentoitu poikkeuksellisen hyvin.
Olen aiemmin ollut monilla Raumolinin luennoilla, ja ne ovat yleensä hyviä. Tämänkertainen kuitenkin kokosi vain satunnaisia, sinänsä ihan kiinnostavia nippelitietoja kasaan. Jätän tämän luennon ruotimisen kuitenkin vähemmälle.
Pekka Visuri
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Visurin luento ei liittynyt ympäristöön juurikaan, vaan edusti ansiokkaasti luentosarjan yhteiskunnallisempaa ja sitä kautta ihmiskeskeisempää antia. Visurin käsitys ekologia-sanan merkityssisällöstä tuntui poikkeavan hieman tavanomaisesta, ainakin sillä perusteella, miten hän tuntui liittävän sodan ihmiskunnalle aiheuttamat vaikutukset ekologia-käsitteen aihepiiriin. Oli kuitenkin ainoastaan positiivista, että luentoja oli pitämässä luennoitsijoita näinkin eri lähtökohdista; onhan kyse erittäin monialaisesta asiasta. Visurin luento käsitteli kansainvälistä turvallisuuspoliittista tilannetta historiallis-teoreettisesta näkökulmasta, mikä oli hyvä pohja muille, spesifisempiin aiheisiin keskittyneille luennoille.
Peruskäsitteistä esimerkiksi Clausewitzlainen sota esiteltiin. Sodan voidaan ajatella olevan kuin laajennettua kaksintaistelua, jonka tarkoituksena on saada vastustaja noudattamaan voittajan tahtoa. Keinona äärimmäinen väkivalta, jonka pyhittää vihollisen lyömisen päämäärä. Kun otetaan huomioon tämä päämäärä, ei ole ihme, että luontoa raiskataan siinä missä muitakin sivullisia, vaikka se periaatteessa on sotatoimena kielletty.
Maailman turvallisuuspoliittisen tilanteen viimeaikaista muutosta pohdittaessa katse kääntyy väistämättä Yhdysvaltoja kohti. Maan ylimielinen politiikka sai luennoitsijaltakin aiheellista kritiikkiä osakseen. Yhdysvaltoja kritisoidessa on syytä huomioida, että nykyinen "terrorismin vastainen sota" ei kuvaa mitenkään muuten uudenlaista hegemoniapyrkimysten värittämään politiikkaa. Se on vain aavistuksen verran rajumpaa ja ääneen artikuloidumpaa kuin aiemmin. Mutta Visurikin totesi Yhdysvaltain aina olleen "röyhkein tulivoiman käyttäjä". Tällä hän viittasi lähinnä sotilaalliseen tulivoiman määrään, mutta samaa ilmaisua voisi kyllä 1900-luvun loppupuolen osalta käyttää väkivallalla uhkailun osalta.
Ilmo Massa
Maapallon pohjoiset alueet eivät ole sodilta välttyneet. Itse asiassa niillä on usein ollut erikoislaatunsa takia tärkeäkin rooli. Luonnonvarojensa, resurssikilpailun ja sotilastukikohtien takia pohjoisesta vyöhykkeestä on muodostunut toisinaan strategisesti tärkeitä alueita. Toisaalta luonnon ja kulttuurien herkkyys on tehnyt alueista erityisen haavoittuvia.
Ilmo Massan luento käsitteli kaikkien pohjoisten mantereiden alueet ja niiden erityispiirteet läpi, mutta Suomen Lappi sai käsittelyssä oman luvun. Ymmärrettävästi se on suomalaisten näkökulmasta kiinnostava. Sotien – varsinkin toisen maailmansodan – aikana Lapista tuli muun Suomen resurssikeidas. Toisaalta Lappi oltiin valmis myös uhraamaan: "Lappi luovutettiin saksalaisille, jotta Suomi ja Karjala pelastuisivat" – sitaatti Maria Lähteenmäen kirjasta. Lapin sodan suorat ympäristövaikutukset hakevat vertaansa historiassa; tuho oli laajalti totaalista. Petsamon nikkeli joutui suurvaltapolitiikan pelinappulaksi, ja Petsamon menetys lamautti Lapin kehityksen. Sittemmin jälleenrakennuksen aiheuttama sähköpula johti Lapin jokien valjastamiseen ja lukuisten kalalajien häviämiseen.
En tiedä, mistä johtuu, mutta jälkeenpäin tekisi mieli luonnehtia luentoa korkeatasoiseksi. Kenties luennon hyvin mietitty rakenne ja runsas sisältö teoreettisine johdantoineen yhdistettynä asiantuntevaan luennointiin saattoivat hieman vaikuttaa.
Mauri Soikkanen
Entinen Metsästys ja kalastus -lehden päätoimittaja Mauri Soikkanen kertoi luennollaan pääosin siitä, kuinka sodankäynti konkreettisesti voi vaikuttaa ympäristöön, tässä tapauksessa riista- ja kalakantoihin. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna kyseessä oli oikeastaan tapaus, case, jossa pureuduttiin suomalaisten sotilaiden elämään rintamalla jatkosodan aikana ylimääräisen muonan- ja rahanhankinnan ja virkistäytymisen, eli metsästyksen ja kalastuksen näkökulmasta. Näkökulma tuntui tuoreelta ja mielenkiintoiselta, koska en ainakaan ole kuullut aiemmin puhuttavan sodan vaikutuksista paikallisiin riistakantoihin.
Soikkanen aloitti toteamalla, että nykyisin ihmisillä on median kautta kuva, jonka mukaan rintamalla ei paljon kalastella. Toisin oli jatkosodan aikaan 60 vuotta sitten, kun sotilaat saivat merkittävän ravinnonlisän pyydystämistään eläimistä. Tuohon aikaan elintarvikkeiden säilyvyys oli aivan toisenlainen ongelma kuin nykyisin jääkaappien kaudella, ja ruoka, jota sotilaille annettiin, oli pääosin säilykettä.
Sotilaat ohjeistettiin jo aivan sodan alussa metsästämään paikallista riistaa. Myös paikallisille siviileille saatettiin antaa metsästyslupia, ja näiden vaikutuksen tehostamiseksi eläimistä maksettiin paitsi tapporaha, myös niiden lihasta ja turkista sai päivärahoihin verrattuna valtavia summia rahaa. Kotirintamalle lähetettynä niillä saattoi elättää perheen ruhtinaallisesti, mikäli vain elintarvikkeita siellä rahalla sai. Jotkut sotilaat olivat tyytymättömiä siihen, ettei riistaa voinut kotiin asti viedä. Lihaa saatettiin myydä myös VAKOlle (Vallattujen alueiden kauppaosakeyhtiö, sic), joka oli kaupan keskusliittojen yhteenliittymä.
Myös virkistäymisnäkökulma oli tärkeä. Ohjeissa painotettiin, että myös tavallisille sotilaille pitää suoda mahdollisuus kalareissuille, jotta se ei jäisi vain herrojen huviksi. Linjojen takana korvessa saattoi irrottautua sotatoimista, ja tämä oli tärkeää sotilaiden mielen virkeyden kannalta.
Joukkojen päästyä Itä-Karjalaan huomattiin, että järvet olivat "alikalastettuja" ja riistaakin löytyi mielin määrin. Tämä varmaankin lisäsi intohimoisten metsästäjien, joita tuohon aikaan oli pääosin maalta kotoisin olevissa sotilaissa huomattavasti, intoa lähteä metsälle. Paikallisten edellytykset pyytää riistaa olivat venäläisten tapauksessa välineiden ja suomalaisten tapauksessa lupien puutteen vuoksi huonot, joten sotilailla olivat hyvät apajat.
Sodanjohdon motiivina varmasti oli näiden syiden johdosta saada sotilaat metsästämään niin paljon kuin suinkin mahdollista. Koska sotilaiden elämänlaatua saatettiin näin yksinkertaisella tavalla parantaa, oli se syytä käyttää, koska tyytyväisempi sotilas on varmasti parempi sotilas. Niinpä kaatolupia annettiin ylettömiä määriä, tuhansia, ja sodan höllennyttämän moraalin seurauksena niitä kaadettiin myös ilman lupaa. Kukaan ei tiedä kuinka paljon.
Nämä seikat johtivat siihen, että tavallisimpien riistalajien kannat romahtivat kannaksella. Vänrikki, maisteri Teppo Lampion kartoituksien mukaan kolmen ja puolen vuoden aikana 1941–43 ainakin hirven, teeren, metson ja oravan kannat kutistuivat radikaalisti. Ainoa seuratuista lajeista, joka tältä säästyi, oli sinisorsa. Soikkasen arvioiden mukaan myöskään kalakannoille koitunut vahinko ei "pioneerionkimisesta" huolimatta ollut välttämättä suuri, vaan pikemminkin ylitiheiden kantojen harvennus on voinut lisätä niiden elinvoimaa. Tästä ei kuitenkaan ole tutkimusta tiettävästi tehty.
Tuohon aikaan ei ympäristönsuojelusta piitattu samalla tavalla kuin nykyään, eihän koko käsitettä ollut olemassa. Lajeja kuitenkin suojeltiin, ja joku metsästysyhdistys oli jopa huolissaan siitä, ettei peuraa tapettaisi Karjalastakin sukupuuttoon kuten muualta Suomesta. Kuitenkaan sodan aikana tällaisiin näkökohtiin ei ymmärrettävästi kiinnitetä suurta huomiota, ja vastaava voisi toistua helposti Suomessakin, jos jatkosodan kaltainen selkkaus tulisi. Paitsi että nykyään on jääkaapit ja liha voidaan tuoda vaikka Argentiinasta.
Simo Laakkonen
Sodan ekologisia seurauksia käsitellään usein lähinnä rintama-alueiden paikallisen ympäristön näkökulmasta, kuten 22.1. Soikkasen luennolla. Simo Laakkonen kuitenkin laajensi näkökulmaa myös kotirintaman suuntaan. Sodan ja sen jälkeisen ajan yhteiskunnallisilla muutoksilla kun on ratkaiseva vaikutus luonnonsuojellullisten toimien jäädyttämiseen. Ainakin maailmansotien kohdalla Suomessa prioriteetit menivät uusiksi, ja resursseja ei yksinkertaisesti riittänyt muuhun kuin välttämättömään, hengissäpysymiseen.
Sen lisäksi, että sodanaikainen muun muassa tuonnin tyrehtymisestä johtuva pula ja puute nakersivat kotirintaman ihmisten elämän edellytyksiä, rintamalla oli valtava "elättien armeija", jonka kuluttamien ruoka- ja ampumatarpeiden riittävyydestä oli huolehdittava.
Tilanne, jossa ainakin puoli miljoonaa miestä muuttuu tuottajista yksinomaan kuluttajiksi vaikuttaa ratkaisevasti yhteiskunnan rakenteisiin. Se pakottaa kaikki kynnelle kykenevät entiset kuluttajat – vanhukset ja lapsetkin – vaihtamaan roolia toisinpäin; kaikkien on pakko kantaa kortensa kekoon.
Sodan vaikutus on vahvan väestöllinen riippumatta siitä, ammutaanko rintamalla laukaustakaan. Tästä säännöstä maailmansodat eivät tehneet Suomessa poikkeusta. Välilliset vaikutukset myös kaupunkirakenteeseen ja ympäristöön yleensä tuntuvat maallikosta ennalta-arvaamattomilta ja lähes sattumanvaraisilta monimuotoisuudessaan. Luennon erityinen arvo olikin sotien eri vaikutusalueiden kattava ja avartava käsittely, joka oli helppo sisäistää kohteen ollessa tuttu kotikaupunki. Käyn läpi muutamia tärkeitä kohtia.
Sodan väestöllisistä vaikutuksista ilmeisimpiä ovat väestön siirrot paikasta toiseen. Karjalan ja lapin evakuoinnit, "maailmanhistorian suurin lasten siirto-operaatio" Pohjanlahden yli ja vastaavat ovat jättäneet sitkeästi pysyvät jälkensä ihmisten muistiin. Toisaalta myös sotilaiden siirtymiset on huomioitava. Karjalaan siirrettiin puoli miljoonaa suomalaista sotilasta ja Lappiin parisataa tuhatta saksalaista. Tämänkokoisten joukkojen ympäristöllekin aiheuttamaa painetta ei voi vähätellä. Kyseessä on valtavan energia- ja resurssi-intensiivinen väestötihentymä, joka ei lainkaan tuota vaan vain kuluttaa. No, kyllähän sotilaat joidenkin mielestä tuottaa valtiolle turvallisuushyödykettä, mutta en ala tätä mielestäni kyseenalaista väittämää problematisoida nyt.
Toisaalta ihmispakan sekoittuminen suuressa mittakaavassa johtaa niin uusiin tilanteisiin, että hämmästyttäviä innovaatioitakin saattaa syntyä, jos jotain positiivista pitäisi etsiä. Uudeksi tilanteeksi voisi kuvata esimerkiksi sitä, että kotirintamalla lapsi- ja vanhuspataljoonien oli siirryttävä tuottavaan työhön nuorten ja hyväkuntoisten (miesten) muututtua kuluttajiksi. Voitaisiinkin puhua kahdesta yhteiskunnasta, raja-alueen kuluttajien ja kotirintaman tuottajien yhteiskunnista, joissa vallitsivat aivan erilaiset pelisäännöt.
Kun väkeä siirretään jostakin, lähtöpaikka tyhjenee. Viipurin-Sortavalan-Käkisalmen alue tyhjeni suomalaisista. Kaupungeista tuli aavekaupunkeja kuin neutronipommin jäljiltä. Tämä taas johti Helsingin kehityksen nopeutumiseen, koska Viipuri oli aiemmin kilpaillut samalla alueella sen kanssa. Sivumennen sanoen koko Helsinki alkoi kehittyä paljolti Suomen sodan vaikutuksesta 1809 jättäen Turun vähemmän tärkeään rooliin.
Helsingissä 1900-luvun sotien aiheuttamat ympäristövaikutukset näkyivät myös esimerkiksi jo päätettyjen politiikkojen muuttumisena. Vuonna 1928 kaupunki teki tärkeän päätöksen kaikkien jätevesien puhdistamisesta. Hanke saatiin alulle, mutta toinen maailmansota katkaisi kehityksen, joka elpyi oikeastaan vasta 60-luvulle tultaessa. Samaan aikaan kaupunki kuitenkin kasvoi räjähdysmäisesti.
Lannoitteiden käytön sota pitkälti lopetti, koska ne olivat tuontitavaraa. Tämä näkyi nitraattivalumien vähenemisenä mutta myös tuotannon heikkenemisenä. Pulavuosien mentiin toiseen ääripäähän ja 1959 lannoitteiden aiheuttamat leväkukinnot pilasivat juomavettä. Ajan hengen mukaisesti kukintoja hoidettiin kaatamalla vesistöön kuparisulfaattia.
Kasvavassa kaupungissa toistui molemmissa sodissa paha energiakriisi. Erona oli se, että niiden välissä oli ehditty rakentaa kaukolämpöverkostoa. Kuitenkin molempien aikaan jouduttiin turvautumaan halkoihin, mikä johti valtaviin halkojenkuljetusoperaatioihin. Kaupungin ilma pilaantui; ilmansuojelussa ei oltu II ms:aan mennessä ehditty edes niin pitkälle kuin vesiensuojelussa. Samaan aikaan puun hinnan noustua ylihakattiin koko maassa, mutta varsinkin kuljetusreittien varrella, metsää pääkaupungin tarpeisiin.
Erityisesti tämä luento opasti, joidenkin muiden ohella, että varsinkin Suomessa oli huomattavasti enemmän luonnonsuojelutoimia jo ennen 1960–70-lukua kuin tähänastiset ympäristöpolitiikan perusopinnot olivat antaneet ymmärtää. Ero saattaa johtua siitä, että nykyisin tuntemamme ympäristöliikkeen alullepanijat eivät nähneet sota-ajan taakse vaan vain sen jälkeistä nousukautta.
Valitettavasti jopa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja varsinkin 1920–30 luvulla tapahtunut, ympäristön näkökulmasta lupaava kehitys meni sotien vaikutuksesta täysin jäihin. Voitaisiin siis rankasti yksinkertaistaen sanoa, että maailmasodat hidastivat ympäristönsuojelullisten toimien kehittymistä kymmeniä vuosia. Se on aika suuri sotien suorasti ja epäsuorasti aiheuttama ympäristövaikutus, joka olisi mieluummin voinut jäädä toteutumatta.
Timo Vuorisalo
Timo Vuorisalo mursi ainakin omalla kohdallani turhan sitkeässä istuvaa käsitystä siitä, että ympäristönsuojelu alkoi Suomessa vasta aikaisintaan 1960-luvulla. On toki totta, että vasta tuolloin ympäristö-käsitteelle alkoi muotoutua se merkitys, jonka sille nykyisin annamme. On myös totta, että aiemmin luonnonsuojelu tarkoitti enemmänkin lajien ja alkuperäisluonnon suojelua ja oli sikäli erilaista. Aiemmin saatettiin puhua jopa "sosiaaliseta luonnonsuojelusta", jonka merkitys on lähempänä nykyistä ympäristönsuojelua.
Joka tapauksessa luontoa suojeltiin kyllä aiemminkin. Merkintöjä luonnonsuojeluun viittaavista teoista ja aloitteista löytyy jonkun verran menneiltä vuosisadoilta. Joitakin alueita suojeltiin jo 1800-luvulla, ja vaikka syinä oli usein jotain niinkin pragmaattista kuin kantojen säilyminen metsästyskelpoisena, ei se vähennä suojelun arvoa ja historiallistakin merkitystä.
Vuorisalon esityksestä kävi ilmi aiemminkin tullut koko luentosarjan läpi kulkeva keskeinen näkemys, jonka mukaan luonnonsuojelu on selkeä sodan uhri. Siitä harvemmin puhutaan sodan uhrina samaan tapaan kuin esimerkiksi totuudesta tai kansalaisoikeuksista. Luonnonsuojeluprojektit, kuten kunnallisten luonnonsuojeluasiamiesten verkoston perustaminen, haudattiin sodan tultua ainakin pitkäksi aikaa, jos ei lopullisesti.
Itsessäni suurta mielenkiintoa herätti Vuorisalon kanta siitä, kuinka jopa luonnonsuojelulla voitiin legitimoida Suur-Suomi-aatetta. Ei ole lainkaan tavatonta, että mitä erikoisimpia ryhmiä käytetään muun muassa valtiojohdossa tavoitteiden pönkittämisessä hyväksi, mutta tämä oli uutta. Esimerkiksi Reino Kalliolaa oli ilmeisesti pyydetty kirjoittamaan aiheesta propagandakäyttöön soveltuvaa materiaalia ja Suomen luonto -lehden kakkosnumerossa on melkoisen suuria suunnitelmia karttoineen suuresta suomesta.
Ei tosin voi väittää, että ainakaan kaikkia luonnonsuojelijoita olisi paljon tarvinnut patistaa asiassa; monet olivat innoissaan ajatuksesta, että voitaisiin laajentaa suomalaista luonnonsuojelua luonnoltaan samankaltaisen Venäjän alkuperäisluontoon, kun "venäläiset eivät kuitenkaan mitään osaa suojella". Nykypäivänä voi tosin todeta, että rajan taakse jääneiden luonnonpuistojen menetys ei ollut luonnon kannalta takaisku. Suomeen kuuluvana ne olisivat lähinnä jääneet yksinäisiksi saarekkeiksi muun luonnon tullessa hyödynnetyksi ja metsän hakatuksi. Nyt käytännössä koko itärajan alue on koskematonta luontoreservaattia. Neuvostoliiton uskomattomat ympäristöntuhoamiskyvyt ja -halut eivät yltäneet aivan kaikille alueille, koska se oli – ja Venäjä on yhä – maantieteellisestikin niin suuri ja mahtava.
Rauno Lahtinen
Kulttuurihistorioitsija Rauno Lahtinen esitteli kaupunkimaataloutta maailmansotien aikana Suomessa. Päähuomio oli Turussa ymmärrettävästi lähdevalinnan takia. Aiheeseen hän oli itse perehtynyt pääasiassa Turun sanomien välityksellä, mutta haastatteluitakin oli käytetty. Turun sanomia hän oli lukenut kuudenkymmenen vuoden ajalta, lähinnä niiden asioiden kohdalta, joita nykyisin pidettäisiin ympäristöaiheina. Ei toki voidakaan sanoa, että hän olisi tutkinut tuon ajan ympäristökirjoittelua, sillä toteamus olisi anakronismia; ympäristö-käsite kun on määrittynyt nykyisellä tavalla vasta myöhemmin.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan kaupunkimaatalous oli yhä yleistä ympäri maailmaa, kuten se vieläkin on paikoin. Turun ruutukaava-alueellakin pienimuotoista maataloutta harjoitettiin jonkin verran. Että ensimmäisen maailmansodan aikana kuitenkin hygieniavaatimukset tiukentuivat, ja esimerkiksi sikaloita keskustassa alettiin pitää ei-toivottuina.
Sotien välissä maatalous vähentyi runsaasti, mutta toisen maailmansodan ja kaikenkattavan puutteen koittaessa alettiin taas käyttää kaikkia käytettävissä olevia keinoja elinolojen parantamiseksi. Näihin kuului tietenkin oman ruuan tuotanto mahdollisuuksien mukaan. Yläluokkaisetkin naiset sekä vanhukset ja lapset, kuten aiemmalla luennolla kävi ilmi, joutuivat töihin. Kansainvälisen mallin mukaan Helsinkiin (1918) ja Turkuun (1930) oli tullut myös siirtolapuutarhoja, jotka paransivat kaupunkilaisten mahdollisuuksia päästä harjoittamaan maataloutta.
Sotien väli oli siisteysintoilun aikaa. Luultiin, että olympialaiset pidettäisiin Suomessa 1940 ja turisteja tulisi tuhatmäärin Turun kautta. Näinhän ei käynyt, mutta kuitenkin ehdittiin siivota kaupunkien laitamilta epämääräisiä jätekasoja ja -ojia. Kaupungeissa ei enää ollut juuri muita eläimiä kuin hevosia ja niitäkin autojen takia vähenevässä määrin. Toisaalta Aurajoen tila oli hälyttävän surkea ja Töölönlahti kärsi happikadosta.
Luento oli hyvin informatiivinen kaikkinensa, mutta erityisen kiinnostavaa siitä mielestäni oli seikat, joihin Lahtinen pääsi lähteidensä analysoinnin kautta. Hän puhui ikään kuin aiheensa kylkiäisenä muun muassa sota-ajan sensuurista, minkälaiset asiat pääsevät yleensäkin sanomalehtijulkisuuden piiriin, ihmisten muistin optimistisuudesta ja muista mahdollisesti mennyttä todellisuutta vääristävistä seikoista.
Teollisuustuotanto kasvoi sota-aikana ennennäkemätöntä vauhtia jo ensimmäisen maailmansodan aikana, kuten tapana on. Tässä kohtaa voisikin esittää kritiikkiä bruttokansantuote-käsitettä kohtaan, mutta jätän väliin, koska sitä käsiteltiin toisella luennolla ja sitä paitsi koko käsite keksittiin kai vasta sotien jälkeen. Joka tapauksessa teollisuuslaitokset tuottivat aiempaa tehokkaammin tuotteita, usein epäilemättä armeijan käyttöön, vaikka tästä ei saanutkaan lehdessä kirjoittaa. Aurajoki saastui pahasti, mutta teollisuuslaitoksia ei voinut edellä mainitusta syystä julkisesti syyttää. Usein tehdaspatruunat olivat vieläpä muutenkin merkittäviä henkilöitä, jos ei muuten niin ainakin lehden mainostajana, mikä arvatenkin esti osaltaan kirjoittamasta tehtaiden aiheuttamista ongelmista. Kaupunkilaiset olivat tietoisia ongelmista, ja varhain kiellettiin elintarvikkeiden huuhtelu matalassa ja hitaasti virtaavassa Aurajoessa. Uimapaikatkin suljettiin.
Luennolla oli myös paljon kuriositeetinomaisia mutta sitäkin kiinnostavampia nippelitiedon palasia, kuten että ihmiset kävivät, myös vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, kertomassa havaintojaan esimerkiksi kevään tulosta ja muista luonnonilmiöistä toimituksessa. Se ehkä olikin tarpeen, sillä ainakin vuoteen 1916 Venäjän sensuuri esti poliittisen uutisoinnin. Myöskään ruuan puutteesta tai viranomaisten toimista sen helpottamiseksi ei voinut kirjoittaa. Kirjoittelukulttuuri muuttui heti kun venäläiset poistuivat maasta; kerrottiin kuinka hirveästi he olivat tuhonneet kaupunkiluontoa muun muassa ampumalla lintuja ja riipimällä puistoja ikään kuin suomalaiset eivät olisi näissä toimissa kunnostautuneet lainkaan.
Toisen maailmansodan ajasta Lahtinen kertoi mielenkiintoisia tietoja. Jotkut, kuten Anni Polva, on kertonut suuresta solidaarisuuden hengestä ja olemattomasta rikollisuudesta. Todellisuus oli täysin päinvastainen. Asenteet olivat kuitenkin kovia ja ajatuksen "nyt on sota ja jokainen saa tehdä mitä haluaa" mukaisia. Varkaat tyhjensivät pihaviljelmiä. Heikki Ylikangas tosin sanookin, että sodasta kaikki yritetään selittää parhain päin.
Sota-aika oli kaupunkimaatalouden näkökulmasta sikäli "ekologista", että kaikessa säästettiin, tavaraa "kierrätettiin" loppuun saakka ja jätteet lajiteltiin. Tämänköhän takia sota-ajan kokenut sukupolvi ja varsinkin heidän jälkeläisensä ovat usein niin kierrätysinnottomia, kun "kyllähän nyt on varaa"?
Lehdissä ympäristöaiheista ei kirjoitettu käytännössä lainkaan huippuvuoden 1939 jälkeen ensin sodan ja sittemmin muiden tärkeiden asioiden, kuten teollisuuden elvyttämisen takia. Rintamalta ei tietystikään saanut kertoa mitään, mutta yleisöä ei haluttu rasittaa kotirintamankaan ongelmilla. Samalla myös kulttuuri muuttui; ihmiset eivät enää käyneet toimituksessa kertomassa uutisiaan ja lapsiakin opetettiin olemaan kertomatta salaisuuksia ulkopuolisille. Myös viranomaisia kartettiin.
Sodan jälkeinen aika ei ympäristönäkökulmasta ollut sotaa lohdullisempaa. Jatkuva sodanaikainen puute synnytti valtavan tavaramanian samalla kun teollistuminen ja elintason nostaminen nousivat voimakkaaksi, hallitsevaksi aatteeksi. Tämänkaltaisessa asenneilmapiirissä kasvanut vanhempieni sukupolvi ainakin enemmistöltään viivästytti ympäristönsuojelun syntymistä aina näihin vuosiin saakka. Odotamme heidän eläköitymistään.
Tuomas Räsänen
Tuomas Räsänen kertoi historialliseen tarkastelutapaan pohjautuen ydinasevarustelusta. Vaikka kuinka opetetaan, että historiaa ei pitäisi tuomita nykypäivän näkökulmasta, saavat esityksessä kuullut tiedot aikaan raivon ja kiukun. Räsänen kyllä myönsi, että myös kylmän sodan aikaisen tiedon valossa olisi pitänyt toimia toisin esimerkiksi väestönsuojelun osalta.
Esitys oli täynnä karmivia ja usein lähes käsittämättömiä yksityiskohtia ja lukuja siitä, kuinka paljon missäkin on aiheutettu kuolemaa, kärsimystä tai säteilyä; tai kuinka täydelliseen tuhoon näillä eväillä päästäisiin. Esitys oli myös hyvä kertaus jos ja kun lukion historian tiedot olivat päässeet hieman haalistumaan. Tässä ei ole syytä alkaa kerrata faktoja. Niistä tulee vain paha mieli. Ehkä pitää muistaa, että asiassa on saatu joitakin hyviäkin askeleita aikaiseksi, kuten ilmassa tehtyjä räjäytyksiä koskeva ydinkoekielto vuonna 1963. Käsittämätöntä on, että Neuvostoliiton hajoamiseen asti oli täysin itsestään selvää, että ydinkokeita on tehtävä ja ydinasearsenaali kuuluu välttämättä osaksi uskottavaa puolustusta.
Täytyy esittää yksi kysymys, johon myöntävä vastaus olisi samalla (kenties ainoa?) argumentti ydinasevarustelun puolesta. Olisiko ilman ydinpommia voinut syttyä "kuuma" sota? Varmaankin olisi voinut, mutta itse näkisin ydinasevarustelun ja sen luoman kauhun tasapainon niin keskeisenä osana kylmää sotaa, että ilman sitä kylmä sota olisi saattanut olla vain viileä. Toisaalta joillakin yhteiskunnan osa-alueilla eri suurvalloissa ja niiden liittolaismaissa kylmä sota ei kovasti eronnut kuumasta, kun kaikki muut periaatteet oli alistettuna turvallisuuspäämäärille. Ja sitäpaitsi, ydinpommiahan käytettiin kuuman sodan aikana.
On selvä, että suurvaltajohtajat saivat liian aikaisin liian vaarallisen lelun. Liian aikaisin siksi, että edes säteilyn vaikutuksista ei aluksi ollut tietoa. Siksi esimerkiksi sotilaita, vankeja, alkoholisteja, tiedemiehiä ja muita yhteiskunnan vähäosaisia on ainakin Yhdysvalloissa marssitettu saastepilvien läpi ja heihin on piikitetty plutoniumia vaikutusten selvittämiseksi. Tulokset ovatkin varmaan olleet autenttisemman oloisia kuin muissa eläinkokeissa. Maissa, jotka eivät edes teeskentele olevansa demokraattisia, tämänkaltaiset käytännöt ovat voineet olla rutiinia.
Suuri osa ongelmaa oli kaikissa mukana olleissa maissa vahva salailun kulttuuri. Säteilyn haittavaikutukset kiellettiin, tutkimuksia ei julkaistu ja toiminta rajattiin muutenkin täysin yhteiskunnan ulko- ja yläpuolelle. Neuvostoliiton osaltahan tämä ei toki ollut mikään muutos muutoinkin vallitsevaan kulttuuriin. Länsimaisissa demokratioissa avoimuus olisi toki kansalaismielipiteen takia voinut estää ydinvarustelukierteen. Sitä riskiä ei tietenkään voitu ottaa, koska oli todettu, että mikään ei saa uhata valtioiden ydintoimintaa.
Interviewer: What do think about western civilization?
Gandhi: I think it would be a good idea.
Mari Pohja & Sakari Mykrä
Samasta tutkimusryhmästä Turun yliopistosta olevat Mari Pohja ja Sakari Mykrä luennoivat peräkkäin eri aiheista laajan otsikon alla. Mykrän esitys jakautui kahtia; ensimmäisessä osassa käsiteltiin sodan suoria ja epäsuoria vaikutuksia eläimiin. Näistä oli ollut aiemminkin eri yhteyksissä puhetta, joten en niihin puutu. Erityisesti metsästystä käsittelevä osa oli Soikkasen luennon kanssa päällekkäinen. Kiinnostavampi tässä on toinen aihe, vertailu yhtäläisyyksistä sotimisen ja eläinkantojen säätelyn välillä. Lisäksi Mari Pohja puhui tapporahoista ja metsästyslainsäädännöstä niihin liittyen, historian valossa.
Vahinkoeläiminä pidettyjä lajeja vastaan on käyty sotaa pitkän aikaa. Lainsäädännöllä on ohjattu Suomen alueella jo 1300-luvulta lähtien. Tapporahoja on maksettu vuosien 1647–1975 välisenä aikana. Pitkään oli kolme rinnakkaista tapporahajärjestelmää: valtiollinen, kunnallinen ja lisäksi metsästysseurojen palkinnot. Vahinkoeläin on voitu nähdä jopa henkeä uhkaavana tai ainakin samoista resursseista taistelevana otuksena.
Vahinkoeläiminä pidettyjä lajeja on usein pyritty demonisoimaan luonnehtimalla niitä mitä kauheimmilla määreillä, kuten julma, raatelevainen, rosvo, kiduttaja, murhanhimoinen ja epäinhimillinen (sic). Näillä keinoin on saatu legitimoitua mitä epäinhimillisimpiä lahtausoperaatioita. En tiedä, onko kyseessä syy vai seuraus, mutta terminologia on melko yhtenevä: "hävityssota varpusia vastaan", "varissota".
Toisaalta Mykrän mielestä hyötyriistan metsästyksessä (erotuksena vahinkoeläinpyyntiin) on vain vähän yhtäläisyyksiä sodankäyntiin. Ainoa esille tuleva viite oli joskus armeijavaikutteinen sanasto metsästysseurueiden kielenkäytössä, mikä ei liene sinänsä ihme.
Pohja totesi, että kirkko on ollut julistamassa metsästyslakia implikoiden, että metsästykseen olisi myös uskonnollisia syitä. Itse en tällaisia keksi. Kyse ei olekaan välttämättä siitä, että kirkko olisi halunnut jakaa eläimillekin viimeisiä tuomioita, vaan ehkä siitä, että yhteiskunta oli kaikkiaan kovin toisenlainen; habermaslaista porvarillista julkisuutta ei ollut vielä olemassakaan. Voidaan sen sijaan puhua "saarnastuolijulkisuudesta" tai "kirkonmäkijulkisuudesta". Suuri osa valtahierarkiassa yhtä lailla vertikaalisesti kuin horisontaalisesti liikkuneesta informaatiosta kulki sunnuntaisin jumalanpalvelusten yhteydessä. Kruunun tiedotukset, kuten lait, luettiin saarnastuolista ja muiden ihmisten tapaaminen palveluksen jälkeen antoi tietoa arkisemmista asioista.
Tapporahoissa oli ongelmansa, varsinkin lintujen kohdalla. Metsästäjät eivät usein alkuunkaan tunnistaneet lajeja, joita olivat tappamassa. Tapporahoja taas maksettiin jalkojen perusteella. Pahimmillaan vain muutama hassu prosentti jaloista kuului asianmukaisille linnuille. Jopa kanan koipia oli yritetty tarjota vastikkeeksi kanahaukkojen ja merilokkien tapporahoista. Täytyy toivoa, että nykymetsästäjien tuntemus on hieman tarkempaa.
Heikki Lindroos
Kuten Laakkosen 21. päivän luennolla kävi ilmi, energiapula kaupungeissa, varsinkin Helsingissä sotien aikana johti puuston ylihakkuuseen koko maassa. Puuhaloista tuli korostetusti tärkein energianlähde. Heikki Lindroos, joka on ainakin sodanjälkeisen metsätalouden tuntija, kertoi erityisesti suuresta suomalaisesta metsätalousvaikuttajasta, N.A. Osarasta, jonka aika jätti metsätalouteemme pysyvän muiston ja nimeään kantavan, hakkuuaukeita tarkoittavan käsitteen "Osaran aukko". Osaran johtamia metsänhoidon uudistuksia kuvaa lainaus: "Viime kädessä kaikki puu on käytettävissä polttopuuksi." Muistiinpanoni ei tosin kerro, miltä ajalta tuo lausahdus oli; kenties jopa hieman ennen toista maailmansotaa, jolloin Suomessa metsän strategista merkitystä oli kasvatettu.
Suomi on ollut myös Saksan puuvarasto. Saksalaisten noustua Hankoon valkoisten tueksi heillä oli ilmeisesti takataskussa sopimus, jolla samalla turvattiin Saksan raaka-ainehuolto. Win–win-situation.
Vuoden 1944 alueluovutukset olivat Suomen metsätaloudelle takaiskuja: metsäalasta 13 %, tukkipuustosta 22 % ja metsäteollisuuden tuotannosta sahoineen 26 % jäi rajan taakse. Luonnonsuojelullinen näkökulma ei nykyisin pidä tätä kovin valitettavana; vaikka Neuvostoliitto ja Venäjä eivät ole pitäneet ympäristöstä aina huolta suomalaiseen tapaan, ei siellä kaikkea metsää ole ehditty hyödyntääkään niin tehokkaasti kuin Suomi todennäköisesti olisi näillä alueilla tehnyt.
Luennon lopullinen sanoma oli kuitenkin huojentava: vaikka sota muutti, varsinkin Helsingin lähellä hetkellisesti hyvin rajusti metsiä, sodan ekologiset vaikutukset eivät metsien osalta ole niin kohtalokkaita kuin joillakin muilla alueilla. Metsä on kuitenkin voimakkaasti uusiutuva luonnonvara. Tämä tosin koskee enemmän puustoa kuin metsissä asuvia vaarantuvia eliöyhteisöjä, mutta kuitenkin.
Simo Laakkonen
Viimeinen luento oli yleisluontoista ja yhteenvetävää puhetta lukuisista asioista, jotka mahtuvat luentosarjan otsikon alle. Sisällöllisesti tärkeitä pointteja oli esimerkiksi sodan vaikutusten jaottelu kahdella eri tavalla kolmeen osaan: sodan 1) suorat, 2) epäsuorat sekä 3) yhteiskunnan kautta aiheutuvat ympäristövaikutukset; toisaalta vaikutukset, jotka aiheutuvat 1) sotaan valmistautumisesta, 2) sodan käynnistä ja 3) sodan jälkiseuraamuksista. Näihin kategorioihin on helppo jäsentää kaikki sodan ympäristövaikutukset ja tuohon jaotteluun voisi hyvällä tahdolla vaikka saada jonkun tutkimusnäkökulmankin nojaamaan.
En enempää puutu luennon sisältöön, koska yleinen pohdintakin ansaitsee sijansa, ja se sija on tässä. Luentosarja kokonaisuutena oli harvinaisen antoisa, ja kokeiluluontoisena hyvin onnistunut. Luennoitsijoiden radikaalistikin toisistaan poikkeavat näkökulmat ja lähtökohdat toivat vaihtelua ja väriä. Monitieteisyytensä ansiosta opiskelijat saavat varmaankin sisällytettyä kurssin moniin erilaisiin kokonaisuuksiin, ja jatkossakin kurssia voi suositella eri alojen opiskelijoille. Paketti oli sikäli myös kattava, että en ainakaan juuri keksi aiheita, joita olisi vielä ehdottomasti pitänyt käsitellä. Toisaalta tärkeitä aiheita ja myös niiden asiantuntijoita luennoitsijoiksi löytyy vielä paljon tämänkin otsikon alla. Ehkä jonkinlainen yhteenveto siitä, minkälaista tutkimusta aiheeseen liittyen on tehty, voisi olla paikallaan. Tästä tosin tulemmekin rajausongelmaan.
Jos kehitysehdotuksia pitäisi antaa, ehkä miettisin vielä kurssin nimivalintaa uudestaan, kuvaamaan vielä paremmin sisältöä. Jäi vähän epäselväksi, mitä siinä ekologialla oikeastaan tarkoitettiin. "Sota, yhteiskunta ja ympäristö" ja "sodan ympäristövaikutukset" tuli itselläni ensin mieleen. Mutta hyvä näinkin, ja alaotsikko kertoikin kaiken oleellisen.
Tämän sivun iki-osoite on:
http://www.iki.fi/jhuhta/sodan_ekologia_luennot.html
Kirjoittaja: Jukka Huhta,
jukka.huhtaiki.fi
Päivitetty 2.4.2004.